Oivalluksen timantti 💙💚💛💜

Jokainen meistä, ainakin monet, joutuvat joskus kasvokkain oman kuolevaisuutensa kanssa. Mielellään suljemme silmät totuudelta, ettemme ole ikuisesti täällä. Kyseessä voi läheisen menetys, oma tai läheisen vakava sairaus. Ja vaikka läheisen vakava sairaus on järisyttävä ja musertava asia, se ei välttämättä vaikuta tavalla, jota nyt tässä tarkoitan. Minua se ei ainakaan vienyt samalle ulottuvuudelle. Minulla pallon pyöräytti liikkeelle vakavan sairauden uhka. Ajatuksille ja arvoille tapahtui sama kuin siruille kaleidoskoopissa, kun sitä pyöräytetään - ne järjestyvät uudella tavalla, luoden uuden mallin.

Touhuan paljon ja stressaankin, mutta vain kevyesti. Aika usein koen olevani kiireinen  ja tuntuu, ettei tunnit vaan riitä vuorokaudessa. Aamulla lähden muutaman minuutin liian myöhään töihin. Ajan pientä ylinopeutta. Tuskastun ja hermostun, jos hitaampia tulee eteen. Vilkuilen kelloa. Ja AINA olen töissä ajoissa, eikä mene edes täpärälle. Töissä, on töitä paljon tai vähän, on yleensä aina kiireen tuntu. Kotiinlähtö venähtää aina muutamia minuutteja. Kiireellä kotiin, että koira pääsee pissalle ja ehdin hetken itse nollata ennen miehen tuloa. Laitan kiireellä itselle välipalaa, jonka myös syön kiireellä istuen tv:n ääressä, johon jään usein istumaan ja katsomaan jonkun ohjelman. Myös siinä on kiire, välillä kelaan tylsimmät kohdat katsoen tunnin pätkän puolessa tunnissa. Iltahommia on aina ja koiralenkki myös. Salille säntään kiireellä, haen Riinan aina muutaman minuutin sovittua myöhemmin. Ajaessani hoidan "sosiaalisia suhteitani" puhelimitse, ettei mene aikaa hukkaan. Salilla vilkuilen kelloa ja yritän kiirehtiä, venyttelen vain nopeasti. Kotona on kiire siivota kissanhiekat ja käydä iltapesulla. Vapaillekin järjestän ohjelmaa siten, että saan kiireen aikaiseksi. Jos ei ole kiirettä, istun katselemaan tv:tä niin pitkäksi aikaa, että se kiire kyllä tulee. Tuskailen. Hätäilen. Kiirehdin. Manailen milloin pimeyttä, sadetta, kylmyyttä tai syksyä. Olen kuin pallo flipperissä. Kunnes tulee pysähdys.

Tuli maanantai. Tuli viesti. Mammografian tulosten perusteella minut kutsutaan jatkotutkimuksiin. Flipperi hiljeni, pallo pysähtyi. Iski kylmä, jähmeä kauhu. Rintasyöpä. Minulla. Entäs lapset, varsinkin Riina, jonka kanssa vietetään paljon aikaa yhdessä. Lari? Riku? Ja pikku Elias? Mieheni, Jasu? Äitini, jolla jo huoli veljestäni? Entäs veljeni ja hänen perheensä? Isäni? Lista on pitkä, mutta vilisee nopeasti mielessäni.

Eihän minulla ole edes oireita, eikä riskitekijöitä. Tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan. Minullahan pitäisi olla jäljellä vielä lähes puolet elämästäni ja sekin on tuntunut huolestuttavan vähältä.

Olin vuoroin vahva, vuoroin itkin lähinnä järkytyksestä. Tähänkö loppui entinen elämäni, jonka arvon ymmärrän vasta, kun olen sen vaarassa menettää. Enkö oikeasti näe Eliaksen kasvavan? Emmekö istukaan mieheni kanssa harmaina ja ryppyisinä ihmettelemässä maailman menoa ja puhumassa "miten oli ennen kaikki paremmin". Enkö olekaan auttamassa äitiäni silloin, kun hän ehkä apua tarvitsisi? Enkö kykenekään tukemaan ja auttamaan Juhaa ja hänen perhettään, jos tulee tarvis? Ja lapset, joo, ovat jo isoja, mutta kaikkihan on vielä kesken.

Kaikki joutuvat, haluavat tai eivät, nyt auttamaan minua, säälivät.

Kuilu aukesi heti minun ja muiden välille. En kuulu enää heihin. Muut ovat yhtenäinen joukko, he ovat terveitä. Tunnen yllättävää yhteyttä ja ymmärrystä Juhaan. Luulen näkeväni vilahduksen hänen elämästään - hetkestä, jolloin hän sai tietää sairaudestaan.

Uusi elämäni on selkeä jatkumo tutkimuksia, hoitoja, lääkäreitä, toivoa ja pettymyksiä. En pelkää kuolemaa. Olen pohjattoman surullinen aiheuttaessani huolta ja murhetta läheisilleni, jotka ovat minulle rakkaampia ja tärkeämpiä kuin minä itse. Voisinko vain lakata olemasta - pyyhkiytyä pois muiden muistoista, säästäen meidät murheelta ja huolelta. Olen jo saanut elämältä niin paljon ja niin hyvää. Paljon, paljon enemmän kuin ikinä olisin osannut toivoa ja varmasti enemmän kuin olen ansainnut. Haluaisin vain vielä hetken hiljentää ja nauttia pimeän, sateisen ja kuraisen syksyn kauneudesta, kiirehtimättä. Haluan murehtia luonnon saastumista ja maailman tilannetta, eläkeiän nostoa ja vanhenemista.

Mutta kaikki muuttui. Näenkö edes ensi kevättä. Yhteys Juhan maailmaan tuntuu vahvalta. Ajatus poukkoilee. Luulin, että elämä ja valinnat ovat vielä avoinna edessäni. Monet kysyvät, "miksi juuri minä". Minä ajattelin hiljaa mielessäni, että tietysti juuri minä. Olen nauttinut ja saanut jo niin paljon. Ja kaikki luulevat, että minulla on kyky selviytyä - minä ainakin luulen, että olen selviytyjä. Yritin kertoa läheisilleni, että olen jo saanut elämältä kaiken ja enemmänkin. Mutta läheisten hätä ja tuska tekee niin kipeää, että miten siitä voi kukaan selviytyä.

Tutkimuspäivän aamu oli synkkä, musta, iloton. Linja-autolla suuntasin Helsinkiin. Olo oli epätodellinen. Aamu oli pimeä ja sateinen, niin arvokas. Vesinorot valuivat pitkin auton ikkunoita. Pysäkeiltä tuli ihmisiä. Moottoritiellä näkyi vain autojen punaisia takavaloja loputon virta kohti Helsinkiä. Pidin pään tyhjänä. Keskityin päätepysäkkiin. Sitten terveystalo. Kaikki näytti normaalilta, ihmiset kiiruhtivat eteenpäin, vain minun pää oli turta. Oikea ovi. Ilmoittautuminen. Odottaminen. Pää oli tyhjä. En uskaltanut ajatella mitään. Luulen näyttäneeni aivan tavalliselta, kuten siellä muutkin vuoroaan odottavat. Odotin. Kuin kuplassa.

Minua kutsuttiin. "Ylävartalo paljaaksi, vaatteet voit jättää tuohon." Kaksi hoitajaa. Vanhempi, hyvin tavallinen - nuorempi, surullinen, säälivä. He tiesivät minusta jotain, mitä en itse tiennyt. Uudet kuvat. Ohjattiin tutkimuspöydälle. Taas odotin. Lääkäri tutki tiedot ja kuvat koneelta. Odotin taas. Muistin hengittää. Yritin rentoutua, olla ajattelematta mitään. Muutaman minuutin päästä ratkaistaan elämäni suunta. Oli kylmä. Veri ei tuntunut kiertävän, vaikka sydän pumppasi kuin hengenhädässä. Lääkäri tuli, tervehti, laittoi geeliä. Ultra. En uskaltanut hengittää, pelkäsin siitä kuuluvan niin kovan äänen, että en kuule, mitä lääkäri sanoo. Lääkäri kertoi kutsun lisätutkimukseen johtuvan imusolmukkeen poikkeuksellisesta paikasta, "ei tunnu sormeen, ei näytä poikkeavalta, on varmaan aina ollut siinä, ei tarvita edes näytettä". Tajuntaan hiipi riemu - kaikki on kunnossa - selvisin säikähdyksellä. Lääkäri jatkoi; "toisessa näkyy... pitkä hiljaisuus, paniikki, huokaisin liian aikaisin... vesirakkula, aivan normaali". Selviäisin siis sittenkin.

Aivan kuin joku olisi laittanut valot päälle, erotin taas värejä. Olin aivan tyhjän päällä. Helpottunut? Tietysti. Onnellinen? Kyllä, tottakai. Huono omatunto? Oli, kaikki eivät saa hyviä uutisia. Pettynyt? Outoa, pieni pettymyksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Käsittämätöntä. Olin jo niin valmistautunut elämään tutkimuksesta ja hoidosta toiseen jännittäen ja pettyen irti oikeasta (entisestä) maailmasta ja elämästä, ilman, että kykenen itse lainkaan vaikuttamaan elämäni suuntaan. Pienen hetken koin myös pettäneeni veljeni. Olinhan juuri kuullut olevani terve, eikö ollakaan enää samalla puolella.

Sillä hetkellä päätin pitää tämän viikon ajatukset mieleni sopukoissa, jotta en hävittäisi hetkellisesti kokemaani ymmärrystä siitä, miltä tuntuu pelätä tai olla vakavasti sairas terveiden maailmassa.


Haahuilin ulos. Olo oli tyhjä, mutta helpottunut. Oli kiire laittaa hyvä uutinen kaikille, jotka olivat puolestani jännittäneet. Pienen hetken kuitenkin pidin tiedon vain itselläni, vajaan minuutin, jotta ehdin ymmärtää tiedon merkityksen.

Paljon jäi ajateltavaa, korjattavaa, opeteltavaa ja jäsennettävää. Energiat on vähissä. Viikko on kulunut. Väsymys ei ota lähteäkseen. On masentavaa huomata, miten nopeasti taas pimeys ja sade alkavat keljuttaa. Kiire tekee paluuta. Kiire mihin? Paljon on työtä tehtäväksi. Haluan tietoisesti keskittyä iloitsemaan kaikista niistä asioista, joita olisin jäänyt kaipaamaan, jos en enää niitä saisi kokea. Tiedostan, kuinka onnekas olen ollut ja olen nyt. Kuinka paljon olen jo saanut. Ymmärrän, ettei ns. huolet ole murehtimista varten, vaan ne ovat osana elämää, värittämässä tätä kulkua, opettamassa uutta, korostamassa hyviä hetkiä, tehden meistä vahvempia ja kiitollisempia, hiomassa meistä timantteja, vielä kirkkaampia kuin jo olemme.

Olen kiitollinen siitä, etten joutunut aiheuttamaan rakkailleni enempää surua ja tuskaa. Ja toivon voivani olla avuksi ja tueksi heille silloin kun he sitä kipeimmin kaipaavat.

Toivon osaavani nauttia jokaisesta päivästä ymmärtäen ja nähden sen ainutkertaisen kauneuden ja jokaisesta kohtaamisesta tuntien saamani rakkauden ja täydellä sydämellä rakastaen. 💙💚💛💜

KIITOS

Lenkillä

Ovi sulkeutuu. Muutama askel. Haka kolahtaa ja portin sarana narisee. Vielä kolahdus ja haka on kiinni. Iltalenkki alkaa.

Koiran kynsien tasainen rapse asfalttia vasten kuuluu hiljaisuuden keskellä. Kadut ovat hiljaiset ja autiot. Lenkkitossujen pehmeä ja kumea kopsahdus toistuu askelten tahdissa. Sitä säestää ulkoilupuvun rytmikäs suhina. Silloin tällöin kuuluu pieni niiskahdus. Kylmä syysilma saa nenän vuotamaan. Flexin lukko napsahtelee sattumanvaraisesti sen mukaan, mihin suuntaan koira pyrkii ja mihin taluttaja haluaa sitä ohjata.

Hetkittäin ajorataa halkoo ajovalot ja yksinäinen auto suhahtaa ohi. Sillä tuntuu olen kiire jonnekin, minne lie. Hihansuiden heijastin nauhat välähtävät auton valokiilojen osuessa niihin.

Kaikki äänet hiljenee, maailma pysähtyy hetkeksi, koira jähmettyy puskaan. Hätä yllätti. Hiljainen keskittyminen ja mielipuolinen syöksy puskasta takaisin kulkuväylälle. Matka jatkuu.

Katuvalojen kelmeä valo viitoittaa tietämme. Pitkä, himmeä varjo edessäni alkaa tummua ja kutistua. Se lähestyy minua, kunnes sujahtaa alleni ilmestyäkseen takanani uudelleen näkyviin taas yhtä pitkänä ja haaleana hiipien lähemmäs ja lähemmäs. Se livahtaa taas altani etupuolelleni jatkaen kulkuaan välillä suoraan, välillä viistosti minua kohti riippuen katuvalojen sijainnista suhteessa minuun.

Askelten ääni muuttuu tasaiseksi rapinaksi. Käännyimme hiekkatielle. Kuuluu rytmikästä raapimista, kuovintaa koiran uhitellessa näkymättömille. Seuraa syöksy, joka päättyy flexin lukon napsahdukseen.

Äänimaailma muuttuu, mutta rytmi pysyy samana. Emme kulje enää tien viertä. Hautausmaan vieressä penkillä istuu iso hahmo aivan hiljaa ja paikoillaan, vain koiran matala urina kertoo sen olevan elollinen olento.

Matka jatkuu edelleen. Äänet pehmenevät, mutta rytmi säilyy. Koivujen pudottamien keltaisten lehtien muodostama matto vaimentaa askelten ääneen lähes kuulumattomiin. Ainoa ääni tuntuu olevan vieno sydämen tympsytys.

Popsahdamme ulos puiden siimeksestä tien vierelle. Asfaltilla kuuluu taas tuttu tossujen tylppä kumahdus askel askeleen perään tasaisesti toistuen. Vielä yksi syvä huokaus - henkäys kylmää raikasta yöilmaa keuhkojen täydeltä. Portin salvan kolahdus ja avainten kilinä ja sovitus lukkoon. Vielä suurimmat hiekat tossuista ovimattoon ja kotiovi kolahtaa perässämme kiinni.

Oven taakse jäi hiljaisuus, äänettömästi tuikkivat tähdet ja kelmeät katuvalot valaisemaan seuraavien yöllisten kulkijoiden taivalta antaen heille kaiken sen, mitä he kykenevät aistimaan ja ottamaan vastaan.

Keittiön pöydän ääressä 2003

Myös tämä sepustus on kirjoitettu 10 vuotta sitten, tarkalleen 20.8.2003.

Istun keittiön pöydän ääressä kynä kädessä. Alkoi tuntua, ettei käsityö riitä, joten kokeilen kynää. Lapset lähtivät kouluun, joten talo on hiljentynyt hetkeksi. Rauhaa lisää vielä hiljainen sade ulkona. Lintulautaa ympäröi täysin tyyni, syvän ja rehevän vihreä. Lehdet kiiltävät kosteina ja puun rungot ovat osittain kastuneet tummiksi. Pieni alakulon väre on aistittavissa. En tiedä, johtuuko se minusta, sateesta vai laiskasti tikittävästä kellosta.

Koira nukkuu omassa boksissaan. Marsut eivät päästä ääntäkään, ehkä nekin nukkuvat. Nekku (kissa) on tehnyt itselle tilaa isolle rappuselle Riinan housujen päälle. Kaikki tuntuvat odottavan, että jotain tapahtuu, että talo herää jälleen eloon. Että ovi repäistään auki ja reput lentävät nurkkaan ja jokainen alkaa kertoa omaa ainutlaatuista, ehkä hiukan väritettyä tarinaansa koulukaverista, opettajasta tai muista päivän tapahtumista.

Että sen jälkeen jalkaparit vyöryvät keittiöön ja kädet tarraavat jääkaapin oveen toivoen löytävänsä jotain jännää, odottamatonta, jotain joka ei aamulla vielä lähtiessä ollut siellä. Eikä ole vieläkään. Sitten normaali kotiruokakin alkaa tuntua houkuttelevalta, kun nälkä nostaa päätään.

Sitten lapset siirtyvät olohuoneeseen, löytävät istuinpaikat, vielä TV auki ja sitten on kissojen ja koiran vuoro. Jokaiselle riittää käsipari silittämään, rapsuttamaan tai vanuttamaan edes johonkin päin. Hetken eläimet paistattelevat huomion keskipisteenä. Kiintiön tullessa täyteen ne livahtavat oven raosta omille teilleen tullakseen märkänä ja kasvien siemenillä ja hämähäkin seiteillä höystettynä sisälle valitsemaan kenen sängylle tai tyynylle kellahtavat.

Mutta vielä on hiljaista usean tunnin ajan. Laiskasti eläimet reagoivat minun verkkaisiin liikkeisiin, vessaan, sohvalle, keittiöön. Jos siitä kaavasta poikkean, saatetaan kurkistaa toisesta silmänurkasta laiskasti. TV kertoo uutisia olohuoneessa. Ei ole ihan niin hiljaista. Oli tarkoitus kertoa linnulle juomaa tarjoavasta nimettömästä sammakosta, mutta se jäi.

Keittiö suorastaan kutsuu minua tarttumaan toimeen, mutta ei ihan vielä, vielä hetki käsitöiden parissa. Vaikka pöydällä tämän vihkoni ja kyynärpääni lisäksi onkin tyhjentynyt kurkun muovikääre, jonka vieressä odottelee Rikun lautaselta eilen livistänyt, nyt jo hiukan kuivettunut perunan pala.

Tyhjä talouspaperirulla vartioi näkymiä ulos, mutta ei yksin. Kaverinaan sillä on termospullo, hiukan arvokkuuttaan menettäneenä. Siltä nimittäin puuttuu päällimmäinen silinteri, on vaan pelkkä lättähattu. Ja musta maljakko , joka yrittää ylväästi pitää pystyssä jo aiemmin kuivuneita ripsureuna-angervon kukkia. Taitaa siinä olla kultapallon oksakin, joka heti nöyrästi laski päänsä ja kuivui sitten siihen. Ehkä maljakkoa vielä onnistaa, kunhan kultapiisku saa kukkansa auki.

Juustokupukin ihmettelee tyhjää olemustaan pöydällä. Päälle on kyllä laitettu pino Aku Ankkoja, mutta sisus on aivan tyhjä. Se kyllä on nähnyt aivan täysinäisen, kauniin keltaisen juuston häviävän jääkaapin ovesta sisään, suojanaan vain ruma, rapiseva muovipussi. Se uskoo ja luottaa saavansa juuston vielä suojaansa ennen pitkään. Onhan kupu nyt sentään toista kuin samea muovipussi. Siispä se odottaa rauhassa, että se löydetään Aku Ankkojen alta.

Muutama voinen veitsi on jäänyt odottamaan pöydälle joko tiskikoneeseen päätymistä tai karkeita kissankielen lipaisuja riippuen siitä, kuka ehtii ensin. Hylätty, yksinäisen näköinen, pureskeltu ja jo makunsa menettänyt purkkamöykky möllöttää Euromarketin kuitin päällä. Se päätyy roskikseen, mikäli ei koiran ulottuva kieli yhätä siihen ensin. Siinä kyllä menee äkkiä kuittikin sitten.

Yksi Aku Ankka on jäänyt pöydälle auki, mahdollisesti leivän loppuessa siinä kohden. Pöytää koristavat myös mikroskooppisen pieni kurkun nysä seuranaan porkkanan nysä, joka ei ole yhtään kurkkua isompi. Ja on siinä vielä tuoremehupurkista irti reväisty kulmakin. Ja johtopaikalla pöydän päässä on pino englanninkirjoista, vihkoista ja päällimmäisen tietysti Aku Ankka.

Toivottavasti jonkun näiden odotus päättyy ennen kuin taksin, tuskin kuuluva, ääni hetkeksi kierähtää pajan kulmalla tai ennen kuin mopo yrittää uutta nopeusennätystä pajalta navetalle pysähtyen äkkinäisesti juuri ennen navetan harmaata tiiliseinää.

Aurinko yrittää epätoivon vimmalla kurkistaa paksun pilvipeitteen läpi. Sen verran onnistuen siinä, että saa viholle piirtymään jo kirjoittavan käden varjon. Nyt kuuluu jo joutsen-käsityön äänetön kutsu, johon vastaan heti täytettyäni keittiön odotukset.

Joten se keittiön pöydän tunnelmista  näin elokuisena aamuna.

Lammen rannalla 2003

Tähän blogiin tulee pieniä hetkiä ja fiiliksiä elämästäni. Ensimmäinen on jo 10 vuoden takaa. Ihmiset kiinnittävät huomionsa niin erilaisiin asioihin elämässä ja näkevät ne kovin omalla tavallaan, niin minäkin.

Olen kirjoittanut nämä kaksi vanhinta tekstiä jo nuhraantuneeseen vihkoon, mutta haluan kuitenkin siirtää ne tänne juuri sellaisena kuin ne koin sen ajan arjessa.

Kipitin kiireesti, sininen kori käsipuolessa keikkuen, alas kalliota pakoon pyyntöjä, vaatimuksia ja kaiken maailman tärkeitä asioita, joiden kuuntelijaksi joudun usein tahtomattanikin.

 

Uusi keinu on asetettu lammen rantaan. Vielä ei tiedä, onko paikka kaikkia osapuolia miellyttävä. Näkymät ovat tosin kivat. Tuulee kohtalaisen reippaasti. Joten lammen pinta väreilee levottomasti. Lumpeen kukista suurin osa on jo sulkeutunut nupuiksi odottaen huomista ja aurinkoa. Yksi vielä epäröi, koska välillä aurinko heittää lämpimän hehkunsa terälehdille. Ja yksi sitkeästi sinnittelee täydessä loistossaan, vaikka männyt luovat jo varjonsa sen ylle.

 

Rannalla huojuu miljoonia heiniä. Nimiä ei etsinnöistä huolimatta löytynyt. Eniten on kauniita, utuisia ja siroja keijukaisheiniä. Ne eivät oikeastaan selkeästi näy, eivätkä tunnu. Ne ovat suosikkejani. Ja niitä yritän varjella julmalta ja nopealta siimaleikkurin innokkaalta siimalta.

 

Muutama pöheikkö on myös ylväinä seisovia paksumpia ruohoja, jotka eivät myötää tuulta, eivät taivu, hiukan vain värähtävät tuulen yrittäessä saada niitä nöyrtymään. Ylhäällä, lähellä ruohon kärkeä, on möykky, kuin märssykori vanhoissa laivoissa.

 

Rannalla on myös itsepintainen korpipaatsama, joka herttaisesti, mutta vääjäämättömästi uhmaa yrityksiäni saada se lannistettua ja muuttamaan soveliaampaan paikkaa.

 

HÄIRIÖ

 

Häiriö olikin pojat uimarenkaineen ja -patjoineen. Lammen rauha on hetkeksi mennyttä. Ensimmäinen kivi jo rikkoi lammen pinnan ja sai lumpeet vetämään henkeä. Toivovat vaan saavansa olla rauhassa ja välttyvänsä taas kerran innokkailta ja äänekkäiltä lapsilta.

 Lupiinit, sekä jalommat oikein kaupungista tuodut, että tavalliset rahvaat pölyisen tien vierestä juurineen irti reväissyt, ovat jo kukkineet ja keskittyvät nyt valtataisteluun lammen taustan herruudesta. Joskus metsästä eksyvä hirvi tasoittaa tilannetta nauskaamalla kukinnon ja jättää vain sentin kukinnosta merkiksi minulle, että on taas käynyt laittamassa lusikkansa soppaan. Ja näin tietysti muistuttaa, kuka täällä oli ensin ja kuka jää taas lähtömmekin jälkeen tehden täällä, mitä huvittaa sillä aikaa, kun me kiireisinä ja stressaantuneina juoksemme oravanpyörässä uskoen tekevämme lähes korvaamattoman tärkeää työtä.

 

Niin, lupiineista. Jalosukuisemmat ovat hitaampia ja harkitsevampia. Kesä ehti hyvään vauhtiin ennen kuin tuuheasta, liuskoittuneesta lehdistöstä alkaa erottua suippo, minareetin muotoinen kukinnon alku. Silloin rahvaat ovat jo täydessä kukassa loistaen sinisen ja vaaleanpunaisen kirjavan kukkamerenä, jo varmana voitostaan, miettien onko kulunut talvi koitunut jo kohtaloksi jalosukuisille sisarille. Kukinnan loppupuolella omaan tärkeyteensä melkein tukehtuen, voitosta nauttien, rahvaat huojuvat onnellisina tuulessa. Järkytys on suuri, kun jalot nostavat vankat, kirkkaat kukinnot nähtäväksi ja jo hiukan värinsä menettäneet rahvaat näyttävät entistä harmaammalta ja suupielet kääntyvät alas. Hetken jalot hehkuvat kilvan auringon kanssa, kunnes niidenkin päät painuvat harmaantuen.

 

Sitten alkaa siementen kypsyminen ja kummatkin tekevät parhaansa. Värit sekoittuvat ja siemenet löytävät kasvupaikkansa. Rahvaat levittäytyvät reilusti, eivätkä säästele yhtään, mutta myös muurahaiset ovat mieltyneet niihin hirvien lisäksi. Jalotkin lähettävät muutamia pienokaisia matkaan, eivät montaa, mutta ne saavatkin paremman kasvurauhan. Kilpa on toistaiseksi melko tasainen, mikä sopii minulle.

 

Aurinko on painunut jo metsän reunan taa. Laajoja, siniharmaita pilvilauttoja uinailee taivaalla. Muutama hehkeä pilvipienokainen vielä pyörii seassa heijastellen auringon viime säteitä. Tuuli on tyyntymään päin, lammen pinta tasoittunut. Lumpeet hädin tuskin erottuvat tummasta lammesta. Sulkeutuneet kukat tuntuvat vetäytyneen lähes pinnan alle odottaen aamun ensimmäisiä säteitä aukaistakseen kukkansa täyteen loistoon minun riemukseni. Muutaman linnun hiljaiset, viimeiset viserrykset kuuluvat ennen kuin hämärä alkaa hiipiä hiljentäen kaiken.

 

Keijukaisheinätkin ovat rauhoittuneet tuulen tyynnyttyä, vain joku siellä täällä nyökkää naapurille hyvän yön toivotuksensa. Hiekalta ovat hävinneet muurahaisetkin, vain jokunen kiirehtii vielä töistään kotiin hetkeksi lepäämään. Siellä ne ihmettelevät hiekan muuttunutta muotoa, kuoppaa ja kukkulaa on ilmestynyt lähitienoille kummityttöni, Kian, toimesta. Hyttyset alkavat kerätä joukkojaan ja etsiä pistettäviä, ei tosin vielä häiriöksi asti.

 

Lampi näyttää vetäytyneen myös hetken lepoon. Tummana ja tyynenä se suojaa asukkejaan ja lumpeitaan hiipivää hämärää vastaan.

 

 Alan tuntea itseni ulkopuoliseksi täällä lepoon vetäytyvän lammen rannalla. Yllättävä tuulenpuuska innoittaa keijukaisheinät vielä hyvän yön toivotuksiin ja niiden myötä minunkin on aika lähteä ylös toisten seuraan odottelemaan uutta aamua sarastavaksi. Hyvää yötä keijuheinät.

 

Aamu valkeni aurinkoisena ja tuulisena ja kohtalaisen viileänä, ehkäpä kolmetoista-asteisena. Lämpenee kyllä koko ajan, kun aurinko kiipeää korkeammalle.

 

Keijuheinät tanssivat taas villeinä ja lumpeet ovat jo pari kukkaa aukaisseet. Viisi nuppua vielä empii. Auringon lämmössä nupusta pilkahtelee jo valkoiset terälehtien kärjet. Keskenkasvuiset männyt ja sininen taivas heijastuvat lammen pinnasta, joka tuulesta piittaamatta on lähes tyyni.

 

Minttu-koira kiertää hiljaa tervehtimässä lupiineja ja itse rantaan muuttaneita, vielä kukkivia, horsmia. Ne saavat näin aamulla nauttia auringosta, joka iltapäivällä jättää ne taas varjoon.

 

Ohdake seisoo pystypäisenä ja odottaa, pienokaiset lähtövalmiina, sopivan tuulenpyörteen osumista kohdalle. Ja vaikka tuuli kiertelee puissa keräten voimiaan viedäkseen pienokaiset maailmalle, ohdake ei vielä kuitenkaan henno laskea niistä irti, vaan haluaa pitää ne vielä hetken luonaan antaen opastusta tulevien aikojen varalle.

 

Ohdakkeen vieressä katselee kunnioittavasti ylöspäin ihan rahalla ostettu tarha-alpi. Sekin jo vaistoaa lähestyvän syksyn, mutta nauttii kuitenkin vielä hetken viivähtävistä kesäisistä päivistä ja lempeistä auringonsäteistä. Kukkaloisto ei ole yhtä runsas kuin heinäkuun helteillä, mutta muutamat vielä loistavat kilvan auringon kanssa. Alpi ei ole ehtinyt vielä levittäytymistä pohtimaan, vaan lähinnä juurtumista uuteen ympäristöön ja naapureihin tutustumista.

Käydessäni vielä tervehtimässä lupiineja valtakunnassaan ennen mökkiin palaamistani, tein lohduttavan havainnon. Sekä jalot, että rahvaat ovat onnistuneet saamaan jälkipolvensa hyvään kasvuun, uusia nuppuja näytti olevan molemmilla. Ilman ollessa näinkin viileää olin yllättynyt ja mielissäni huomatessani, että saan nauttia vieläkin lupiinien kukkimisesta ja uusista värimuunnoksista. Kunpa nuo nuorikot olisivat niin vahvoja, että jaksaisivat kantaa kukintonsa pystypäisinä ja ylpeinä.

 

Tuntuu, ettei lammen ympäristöllä ole minulle enää tällä erää sanottavaa, joten heitän hyvästit ja lähden mökkiin keijuheinien vielä vilkuttaessa ja lumpeiden aukaistessa nuppujaan. Tosin tulen vielä varmasti nautiskelemaan rannalle lumpeiden saatua nuppunsa auki, mutta silloin tulen ilman kynää ja ne asiat saavat jäädä minun salaisuudekseni.