Touhuan paljon ja stressaankin, mutta vain kevyesti. Aika usein koen olevani kiireinen ja tuntuu, ettei tunnit vaan riitÀ vuorokaudessa. Aamulla lÀhden muutaman minuutin liian myöhÀÀn töihin. Ajan pientÀ ylinopeutta. Tuskastun ja hermostun, jos hitaampia tulee eteen. Vilkuilen kelloa. Ja AINA olen töissÀ ajoissa, eikÀ mene edes tÀpÀrÀlle. TöissÀ, on töitÀ paljon tai vÀhÀn, on yleensÀ aina kiireen tuntu. KotiinlÀhtö venÀhtÀÀ aina muutamia minuutteja. KiireellÀ kotiin, ettÀ koira pÀÀsee pissalle ja ehdin hetken itse nollata ennen miehen tuloa. Laitan kiireellÀ itselle vÀlipalaa, jonka myös syön kiireellÀ istuen tv:n ÀÀressÀ, johon jÀÀn usein istumaan ja katsomaan jonkun ohjelman. Myös siinÀ on kiire, vÀlillÀ kelaan tylsimmÀt kohdat katsoen tunnin pÀtkÀn puolessa tunnissa. Iltahommia on aina ja koiralenkki myös. Salille sÀntÀÀn kiireellÀ, haen Riinan aina muutaman minuutin sovittua myöhemmin. Ajaessani hoidan "sosiaalisia suhteitani" puhelimitse, ettei mene aikaa hukkaan. Salilla vilkuilen kelloa ja yritÀn kiirehtiÀ, venyttelen vain nopeasti. Kotona on kiire siivota kissanhiekat ja kÀydÀ iltapesulla. Vapaillekin jÀrjestÀn ohjelmaa siten, ettÀ saan kiireen aikaiseksi. Jos ei ole kiirettÀ, istun katselemaan tv:tÀ niin pitkÀksi aikaa, ettÀ se kiire kyllÀ tulee. Tuskailen. HÀtÀilen. Kiirehdin. Manailen milloin pimeyttÀ, sadetta, kylmyyttÀ tai syksyÀ. Olen kuin pallo flipperissÀ. Kunnes tulee pysÀhdys.
Tuli maanantai. Tuli viesti. Mammografian tulosten perusteella minut kutsutaan jatkotutkimuksiin. Flipperi hiljeni, pallo pysĂ€htyi. Iski kylmĂ€, jĂ€hmeĂ€ kauhu. RintasyöpĂ€. Minulla. EntĂ€s lapset, varsinkin Riina, jonka kanssa vietetÀÀn paljon aikaa yhdessĂ€. Lari? Riku? Ja pikku Elias? Mieheni, Jasu? Ăitini, jolla jo huoli veljestĂ€ni? EntĂ€s veljeni ja hĂ€nen perheensĂ€? IsĂ€ni? Lista on pitkĂ€, mutta vilisee nopeasti mielessĂ€ni.
EihÀn minulla ole edes oireita, eikÀ riskitekijöitÀ. Tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan. Minullahan pitÀisi olla jÀljellÀ vielÀ lÀhes puolet elÀmÀstÀni ja sekin on tuntunut huolestuttavan vÀhÀltÀ.
Olin vuoroin vahva, vuoroin itkin lÀhinnÀ jÀrkytyksestÀ. TÀhÀnkö loppui entinen elÀmÀni, jonka arvon ymmÀrrÀn vasta, kun olen sen vaarassa menettÀÀ. Enkö oikeasti nÀe Eliaksen kasvavan? Emmekö istukaan mieheni kanssa harmaina ja ryppyisinÀ ihmettelemÀssÀ maailman menoa ja puhumassa "miten oli ennen kaikki paremmin". Enkö olekaan auttamassa ÀitiÀni silloin, kun hÀn ehkÀ apua tarvitsisi? Enkö kykenekÀÀn tukemaan ja auttamaan Juhaa ja hÀnen perhettÀÀn, jos tulee tarvis? Ja lapset, joo, ovat jo isoja, mutta kaikkihan on vielÀ kesken.
Kaikki joutuvat, haluavat tai eivÀt, nyt auttamaan minua, sÀÀlivÀt.
Kuilu aukesi heti minun ja muiden vÀlille. En kuulu enÀÀ heihin. Muut ovat yhtenÀinen joukko, he ovat terveitÀ. Tunnen yllÀttÀvÀÀ yhteyttÀ ja ymmÀrrystÀ Juhaan. Luulen nÀkevÀni vilahduksen hÀnen elÀmÀstÀÀn - hetkestÀ, jolloin hÀn sai tietÀÀ sairaudestaan.
Uusi elÀmÀni on selkeÀ jatkumo tutkimuksia, hoitoja, lÀÀkÀreitÀ, toivoa ja pettymyksiÀ. En pelkÀÀ kuolemaa. Olen pohjattoman surullinen aiheuttaessani huolta ja murhetta lÀheisilleni, jotka ovat minulle rakkaampia ja tÀrkeÀmpiÀ kuin minÀ itse. Voisinko vain lakata olemasta - pyyhkiytyÀ pois muiden muistoista, sÀÀstÀen meidÀt murheelta ja huolelta. Olen jo saanut elÀmÀltÀ niin paljon ja niin hyvÀÀ. Paljon, paljon enemmÀn kuin ikinÀ olisin osannut toivoa ja varmasti enemmÀn kuin olen ansainnut. Haluaisin vain vielÀ hetken hiljentÀÀ ja nauttia pimeÀn, sateisen ja kuraisen syksyn kauneudesta, kiirehtimÀttÀ. Haluan murehtia luonnon saastumista ja maailman tilannetta, elÀkeiÀn nostoa ja vanhenemista.
Mutta kaikki muuttui. NÀenkö edes ensi kevÀttÀ. Yhteys Juhan maailmaan tuntuu vahvalta. Ajatus poukkoilee. Luulin, ettÀ elÀmÀ ja valinnat ovat vielÀ avoinna edessÀni. Monet kysyvÀt, "miksi juuri minÀ". MinÀ ajattelin hiljaa mielessÀni, ettÀ tietysti juuri minÀ. Olen nauttinut ja saanut jo niin paljon. Ja kaikki luulevat, ettÀ minulla on kyky selviytyÀ - minÀ ainakin luulen, ettÀ olen selviytyjÀ. Yritin kertoa lÀheisilleni, ettÀ olen jo saanut elÀmÀltÀ kaiken ja enemmÀnkin. Mutta lÀheisten hÀtÀ ja tuska tekee niin kipeÀÀ, ettÀ miten siitÀ voi kukaan selviytyÀ.
TutkimuspÀivÀn aamu oli synkkÀ, musta, iloton. Linja-autolla suuntasin Helsinkiin. Olo oli epÀtodellinen. Aamu oli pimeÀ ja sateinen, niin arvokas. Vesinorot valuivat pitkin auton ikkunoita. PysÀkeiltÀ tuli ihmisiÀ. MoottoritiellÀ nÀkyi vain autojen punaisia takavaloja loputon virta kohti HelsinkiÀ. Pidin pÀÀn tyhjÀnÀ. Keskityin pÀÀtepysÀkkiin. Sitten terveystalo. Kaikki nÀytti normaalilta, ihmiset kiiruhtivat eteenpÀin, vain minun pÀÀ oli turta. Oikea ovi. Ilmoittautuminen. Odottaminen. PÀÀ oli tyhjÀ. En uskaltanut ajatella mitÀÀn. Luulen nÀyttÀneeni aivan tavalliselta, kuten siellÀ muutkin vuoroaan odottavat. Odotin. Kuin kuplassa.
Minua kutsuttiin. "YlÀvartalo paljaaksi, vaatteet voit jÀttÀÀ tuohon." Kaksi hoitajaa. Vanhempi, hyvin tavallinen - nuorempi, surullinen, sÀÀlivÀ. He tiesivÀt minusta jotain, mitÀ en itse tiennyt. Uudet kuvat. Ohjattiin tutkimuspöydÀlle. Taas odotin. LÀÀkÀri tutki tiedot ja kuvat koneelta. Odotin taas. Muistin hengittÀÀ. Yritin rentoutua, olla ajattelematta mitÀÀn. Muutaman minuutin pÀÀstÀ ratkaistaan elÀmÀni suunta. Oli kylmÀ. Veri ei tuntunut kiertÀvÀn, vaikka sydÀn pumppasi kuin hengenhÀdÀssÀ. LÀÀkÀri tuli, tervehti, laittoi geeliÀ. Ultra. En uskaltanut hengittÀÀ, pelkÀsin siitÀ kuuluvan niin kovan ÀÀnen, ettÀ en kuule, mitÀ lÀÀkÀri sanoo. LÀÀkÀri kertoi kutsun lisÀtutkimukseen johtuvan imusolmukkeen poikkeuksellisesta paikasta, "ei tunnu sormeen, ei nÀytÀ poikkeavalta, on varmaan aina ollut siinÀ, ei tarvita edes nÀytettÀ". Tajuntaan hiipi riemu - kaikki on kunnossa - selvisin sÀikÀhdyksellÀ. LÀÀkÀri jatkoi; "toisessa nÀkyy... pitkÀ hiljaisuus, paniikki, huokaisin liian aikaisin... vesirakkula, aivan normaali". SelviÀisin siis sittenkin.
Aivan kuin joku olisi laittanut valot pÀÀlle, erotin taas vÀrejÀ. Olin aivan tyhjÀn pÀÀllÀ. Helpottunut? Tietysti. Onnellinen? KyllÀ, tottakai. Huono omatunto? Oli, kaikki eivÀt saa hyviÀ uutisia. Pettynyt? Outoa, pieni pettymyksen aalto pyyhkÀisi ylitseni. KÀsittÀmÀtöntÀ. Olin jo niin valmistautunut elÀmÀÀn tutkimuksesta ja hoidosta toiseen jÀnnittÀen ja pettyen irti oikeasta (entisestÀ) maailmasta ja elÀmÀstÀ, ilman, ettÀ kykenen itse lainkaan vaikuttamaan elÀmÀni suuntaan. Pienen hetken koin myös pettÀneeni veljeni. Olinhan juuri kuullut olevani terve, eikö ollakaan enÀÀ samalla puolella.
SillÀ hetkellÀ pÀÀtin pitÀÀ tÀmÀn viikon ajatukset mieleni sopukoissa, jotta en hÀvittÀisi hetkellisesti kokemaani ymmÀrrystÀ siitÀ, miltÀ tuntuu pelÀtÀ tai olla vakavasti sairas terveiden maailmassa.
Haahuilin ulos. Olo oli tyhjÀ, mutta helpottunut. Oli kiire laittaa hyvÀ uutinen kaikille, jotka olivat puolestani jÀnnittÀneet. Pienen hetken kuitenkin pidin tiedon vain itsellÀni, vajaan minuutin, jotta ehdin ymmÀrtÀÀ tiedon merkityksen.
Paljon jÀi ajateltavaa, korjattavaa, opeteltavaa ja jÀsennettÀvÀÀ. Energiat on vÀhissÀ. Viikko on kulunut. VÀsymys ei ota lÀhteÀkseen. On masentavaa huomata, miten nopeasti taas pimeys ja sade alkavat keljuttaa. Kiire tekee paluuta. Kiire mihin? Paljon on työtÀ tehtÀvÀksi. Haluan tietoisesti keskittyÀ iloitsemaan kaikista niistÀ asioista, joita olisin jÀÀnyt kaipaamaan, jos en enÀÀ niitÀ saisi kokea. Tiedostan, kuinka onnekas olen ollut ja olen nyt. Kuinka paljon olen jo saanut. YmmÀrrÀn, ettei ns. huolet ole murehtimista varten, vaan ne ovat osana elÀmÀÀ, vÀrittÀmÀssÀ tÀtÀ kulkua, opettamassa uutta, korostamassa hyviÀ hetkiÀ, tehden meistÀ vahvempia ja kiitollisempia, hiomassa meistÀ timantteja, vielÀ kirkkaampia kuin jo olemme.
Olen kiitollinen siitÀ, etten joutunut aiheuttamaan rakkailleni enempÀÀ surua ja tuskaa. Ja toivon voivani olla avuksi ja tueksi heille silloin kun he sitÀ kipeimmin kaipaavat.
Toivon osaavani nauttia jokaisesta pĂ€ivĂ€stĂ€ ymmĂ€rtĂ€en ja nĂ€hden sen ainutkertaisen kauneuden ja jokaisesta kohtaamisesta tuntien saamani rakkauden ja tĂ€ydellĂ€ sydĂ€mellĂ€ rakastaen. đđđđ
KIITOS
Hieno kirjoitus. đ
VastaaPoistaKiitos đ Haluan muistaa jokaisen hetken ja tunteen, jotta osaan arvostaa jokaista uutta aamua. Joillain jÀÀ elĂ€mĂ€ kesken sairauden tai onnettomuuden vuoksi. NiinpĂ€ meidĂ€n jĂ€ljelle jÀÀneiden velvollisuus on arvostaa omaamme. Ja muistaa elĂ€mĂ€n arvo ja ainutkertaisuus. đđ
Poista