Tähän blogiin tulee pieniä hetkiä ja fiiliksiä elämästäni. Ensimmäinen on jo 10 vuoden takaa. Ihmiset kiinnittävät huomionsa niin erilaisiin asioihin elämässä ja näkevät ne kovin omalla tavallaan, niin minäkin.
Olen kirjoittanut nämä kaksi vanhinta tekstiä jo nuhraantuneeseen vihkoon, mutta haluan kuitenkin siirtää ne tänne juuri sellaisena kuin ne koin sen ajan arjessa.
Kipitin kiireesti, sininen kori käsipuolessa keikkuen, alas kalliota pakoon pyyntöjä, vaatimuksia ja kaiken maailman tärkeitä asioita, joiden kuuntelijaksi joudun usein tahtomattanikin.
Uusi keinu on asetettu lammen rantaan. Vielä ei tiedä, onko paikka kaikkia osapuolia miellyttävä. Näkymät ovat tosin kivat. Tuulee kohtalaisen reippaasti. Joten lammen pinta väreilee levottomasti. Lumpeen kukista suurin osa on jo sulkeutunut nupuiksi odottaen huomista ja aurinkoa. Yksi vielä epäröi, koska välillä aurinko heittää lämpimän hehkunsa terälehdille. Ja yksi sitkeästi sinnittelee täydessä loistossaan, vaikka männyt luovat jo varjonsa sen ylle.
Rannalla huojuu miljoonia heiniä. Nimiä ei etsinnöistä huolimatta löytynyt. Eniten on kauniita, utuisia ja siroja keijukaisheiniä. Ne eivät oikeastaan selkeästi näy, eivätkä tunnu. Ne ovat suosikkejani. Ja niitä yritän varjella julmalta ja nopealta siimaleikkurin innokkaalta siimalta.
Muutama pöheikkö on myös ylväinä seisovia paksumpia ruohoja, jotka eivät myötää tuulta, eivät taivu, hiukan vain värähtävät tuulen yrittäessä saada niitä nöyrtymään. Ylhäällä, lähellä ruohon kärkeä, on möykky, kuin märssykori vanhoissa laivoissa.
Rannalla on myös itsepintainen korpipaatsama, joka herttaisesti, mutta vääjäämättömästi uhmaa yrityksiäni saada se lannistettua ja muuttamaan soveliaampaan paikkaa.
HÄIRIÖ
Häiriö olikin pojat uimarenkaineen ja -patjoineen. Lammen rauha on hetkeksi mennyttä. Ensimmäinen kivi jo rikkoi lammen pinnan ja sai lumpeet vetämään henkeä. Toivovat vaan saavansa olla rauhassa ja välttyvänsä taas kerran innokkailta ja äänekkäiltä lapsilta.
Lupiinit, sekä jalommat oikein kaupungista tuodut, että tavalliset rahvaat pölyisen tien vierestä juurineen irti reväissyt, ovat jo kukkineet ja keskittyvät nyt valtataisteluun lammen taustan herruudesta. Joskus metsästä eksyvä hirvi tasoittaa tilannetta nauskaamalla kukinnon ja jättää vain sentin kukinnosta merkiksi minulle, että on taas käynyt laittamassa lusikkansa soppaan. Ja näin tietysti muistuttaa, kuka täällä oli ensin ja kuka jää taas lähtömmekin jälkeen tehden täällä, mitä huvittaa sillä aikaa, kun me kiireisinä ja stressaantuneina juoksemme oravanpyörässä uskoen tekevämme lähes korvaamattoman tärkeää työtä.
Niin, lupiineista. Jalosukuisemmat ovat hitaampia ja harkitsevampia. Kesä ehti hyvään vauhtiin ennen kuin tuuheasta, liuskoittuneesta lehdistöstä alkaa erottua suippo, minareetin muotoinen kukinnon alku. Silloin rahvaat ovat jo täydessä kukassa loistaen sinisen ja vaaleanpunaisen kirjavan kukkamerenä, jo varmana voitostaan, miettien onko kulunut talvi koitunut jo kohtaloksi jalosukuisille sisarille. Kukinnan loppupuolella omaan tärkeyteensä melkein tukehtuen, voitosta nauttien, rahvaat huojuvat onnellisina tuulessa. Järkytys on suuri, kun jalot nostavat vankat, kirkkaat kukinnot nähtäväksi ja jo hiukan värinsä menettäneet rahvaat näyttävät entistä harmaammalta ja suupielet kääntyvät alas. Hetken jalot hehkuvat kilvan auringon kanssa, kunnes niidenkin päät painuvat harmaantuen.
Sitten alkaa siementen kypsyminen ja kummatkin tekevät parhaansa. Värit sekoittuvat ja siemenet löytävät kasvupaikkansa. Rahvaat levittäytyvät reilusti, eivätkä säästele yhtään, mutta myös muurahaiset ovat mieltyneet niihin hirvien lisäksi. Jalotkin lähettävät muutamia pienokaisia matkaan, eivät montaa, mutta ne saavatkin paremman kasvurauhan. Kilpa on toistaiseksi melko tasainen, mikä sopii minulle.
Aurinko on painunut jo metsän reunan taa. Laajoja, siniharmaita pilvilauttoja uinailee taivaalla. Muutama hehkeä pilvipienokainen vielä pyörii seassa heijastellen auringon viime säteitä. Tuuli on tyyntymään päin, lammen pinta tasoittunut. Lumpeet hädin tuskin erottuvat tummasta lammesta. Sulkeutuneet kukat tuntuvat vetäytyneen lähes pinnan alle odottaen aamun ensimmäisiä säteitä aukaistakseen kukkansa täyteen loistoon minun riemukseni. Muutaman linnun hiljaiset, viimeiset viserrykset kuuluvat ennen kuin hämärä alkaa hiipiä hiljentäen kaiken.
Keijukaisheinätkin ovat rauhoittuneet tuulen tyynnyttyä, vain joku siellä täällä nyökkää naapurille hyvän yön toivotuksensa. Hiekalta ovat hävinneet muurahaisetkin, vain jokunen kiirehtii vielä töistään kotiin hetkeksi lepäämään. Siellä ne ihmettelevät hiekan muuttunutta muotoa, kuoppaa ja kukkulaa on ilmestynyt lähitienoille kummityttöni, Kian, toimesta. Hyttyset alkavat kerätä joukkojaan ja etsiä pistettäviä, ei tosin vielä häiriöksi asti.
Lampi näyttää vetäytyneen myös hetken lepoon. Tummana ja tyynenä se suojaa asukkejaan ja lumpeitaan hiipivää hämärää vastaan.
Alan tuntea itseni ulkopuoliseksi täällä lepoon vetäytyvän lammen rannalla. Yllättävä tuulenpuuska innoittaa keijukaisheinät vielä hyvän yön toivotuksiin ja niiden myötä minunkin on aika lähteä ylös toisten seuraan odottelemaan uutta aamua sarastavaksi. Hyvää yötä keijuheinät.
Aamu valkeni aurinkoisena ja tuulisena ja kohtalaisen viileänä, ehkäpä kolmetoista-asteisena. Lämpenee kyllä koko ajan, kun aurinko kiipeää korkeammalle.
Keijuheinät tanssivat taas villeinä ja lumpeet ovat jo pari kukkaa aukaisseet. Viisi nuppua vielä empii. Auringon lämmössä nupusta pilkahtelee jo valkoiset terälehtien kärjet. Keskenkasvuiset männyt ja sininen taivas heijastuvat lammen pinnasta, joka tuulesta piittaamatta on lähes tyyni.
Minttu-koira kiertää hiljaa tervehtimässä lupiineja ja itse rantaan muuttaneita, vielä kukkivia, horsmia. Ne saavat näin aamulla nauttia auringosta, joka iltapäivällä jättää ne taas varjoon.
Ohdake seisoo pystypäisenä ja odottaa, pienokaiset lähtövalmiina, sopivan tuulenpyörteen osumista kohdalle. Ja vaikka tuuli kiertelee puissa keräten voimiaan viedäkseen pienokaiset maailmalle, ohdake ei vielä kuitenkaan henno laskea niistä irti, vaan haluaa pitää ne vielä hetken luonaan antaen opastusta tulevien aikojen varalle.
Ohdakkeen vieressä katselee kunnioittavasti ylöspäin ihan rahalla ostettu tarha-alpi. Sekin jo vaistoaa lähestyvän syksyn, mutta nauttii kuitenkin vielä hetken viivähtävistä kesäisistä päivistä ja lempeistä auringonsäteistä. Kukkaloisto ei ole yhtä runsas kuin heinäkuun helteillä, mutta muutamat vielä loistavat kilvan auringon kanssa. Alpi ei ole ehtinyt vielä levittäytymistä pohtimaan, vaan lähinnä juurtumista uuteen ympäristöön ja naapureihin tutustumista.
Käydessäni vielä tervehtimässä lupiineja valtakunnassaan ennen mökkiin palaamistani, tein lohduttavan havainnon. Sekä jalot, että rahvaat ovat onnistuneet saamaan jälkipolvensa hyvään kasvuun, uusia nuppuja näytti olevan molemmilla. Ilman ollessa näinkin viileää olin yllättynyt ja mielissäni huomatessani, että saan nauttia vieläkin lupiinien kukkimisesta ja uusista värimuunnoksista. Kunpa nuo nuorikot olisivat niin vahvoja, että jaksaisivat kantaa kukintonsa pystypäisinä ja ylpeinä.
Tuntuu, ettei lammen ympäristöllä ole minulle enää tällä erää sanottavaa, joten heitän hyvästit ja lähden mökkiin keijuheinien vielä vilkuttaessa ja lumpeiden aukaistessa nuppujaan. Tosin tulen vielä varmasti nautiskelemaan rannalle lumpeiden saatua nuppunsa auki, mutta silloin tulen ilman kynää ja ne asiat saavat jäädä minun salaisuudekseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti