Keittiön pöydän ääressä 2003

Myös tämä sepustus on kirjoitettu 10 vuotta sitten, tarkalleen 20.8.2003.

Istun keittiön pöydän ääressä kynä kädessä. Alkoi tuntua, ettei käsityö riitä, joten kokeilen kynää. Lapset lähtivät kouluun, joten talo on hiljentynyt hetkeksi. Rauhaa lisää vielä hiljainen sade ulkona. Lintulautaa ympäröi täysin tyyni, syvän ja rehevän vihreä. Lehdet kiiltävät kosteina ja puun rungot ovat osittain kastuneet tummiksi. Pieni alakulon väre on aistittavissa. En tiedä, johtuuko se minusta, sateesta vai laiskasti tikittävästä kellosta.

Koira nukkuu omassa boksissaan. Marsut eivät päästä ääntäkään, ehkä nekin nukkuvat. Nekku (kissa) on tehnyt itselle tilaa isolle rappuselle Riinan housujen päälle. Kaikki tuntuvat odottavan, että jotain tapahtuu, että talo herää jälleen eloon. Että ovi repäistään auki ja reput lentävät nurkkaan ja jokainen alkaa kertoa omaa ainutlaatuista, ehkä hiukan väritettyä tarinaansa koulukaverista, opettajasta tai muista päivän tapahtumista.

Että sen jälkeen jalkaparit vyöryvät keittiöön ja kädet tarraavat jääkaapin oveen toivoen löytävänsä jotain jännää, odottamatonta, jotain joka ei aamulla vielä lähtiessä ollut siellä. Eikä ole vieläkään. Sitten normaali kotiruokakin alkaa tuntua houkuttelevalta, kun nälkä nostaa päätään.

Sitten lapset siirtyvät olohuoneeseen, löytävät istuinpaikat, vielä TV auki ja sitten on kissojen ja koiran vuoro. Jokaiselle riittää käsipari silittämään, rapsuttamaan tai vanuttamaan edes johonkin päin. Hetken eläimet paistattelevat huomion keskipisteenä. Kiintiön tullessa täyteen ne livahtavat oven raosta omille teilleen tullakseen märkänä ja kasvien siemenillä ja hämähäkin seiteillä höystettynä sisälle valitsemaan kenen sängylle tai tyynylle kellahtavat.

Mutta vielä on hiljaista usean tunnin ajan. Laiskasti eläimet reagoivat minun verkkaisiin liikkeisiin, vessaan, sohvalle, keittiöön. Jos siitä kaavasta poikkean, saatetaan kurkistaa toisesta silmänurkasta laiskasti. TV kertoo uutisia olohuoneessa. Ei ole ihan niin hiljaista. Oli tarkoitus kertoa linnulle juomaa tarjoavasta nimettömästä sammakosta, mutta se jäi.

Keittiö suorastaan kutsuu minua tarttumaan toimeen, mutta ei ihan vielä, vielä hetki käsitöiden parissa. Vaikka pöydällä tämän vihkoni ja kyynärpääni lisäksi onkin tyhjentynyt kurkun muovikääre, jonka vieressä odottelee Rikun lautaselta eilen livistänyt, nyt jo hiukan kuivettunut perunan pala.

Tyhjä talouspaperirulla vartioi näkymiä ulos, mutta ei yksin. Kaverinaan sillä on termospullo, hiukan arvokkuuttaan menettäneenä. Siltä nimittäin puuttuu päällimmäinen silinteri, on vaan pelkkä lättähattu. Ja musta maljakko , joka yrittää ylväästi pitää pystyssä jo aiemmin kuivuneita ripsureuna-angervon kukkia. Taitaa siinä olla kultapallon oksakin, joka heti nöyrästi laski päänsä ja kuivui sitten siihen. Ehkä maljakkoa vielä onnistaa, kunhan kultapiisku saa kukkansa auki.

Juustokupukin ihmettelee tyhjää olemustaan pöydällä. Päälle on kyllä laitettu pino Aku Ankkoja, mutta sisus on aivan tyhjä. Se kyllä on nähnyt aivan täysinäisen, kauniin keltaisen juuston häviävän jääkaapin ovesta sisään, suojanaan vain ruma, rapiseva muovipussi. Se uskoo ja luottaa saavansa juuston vielä suojaansa ennen pitkään. Onhan kupu nyt sentään toista kuin samea muovipussi. Siispä se odottaa rauhassa, että se löydetään Aku Ankkojen alta.

Muutama voinen veitsi on jäänyt odottamaan pöydälle joko tiskikoneeseen päätymistä tai karkeita kissankielen lipaisuja riippuen siitä, kuka ehtii ensin. Hylätty, yksinäisen näköinen, pureskeltu ja jo makunsa menettänyt purkkamöykky möllöttää Euromarketin kuitin päällä. Se päätyy roskikseen, mikäli ei koiran ulottuva kieli yhätä siihen ensin. Siinä kyllä menee äkkiä kuittikin sitten.

Yksi Aku Ankka on jäänyt pöydälle auki, mahdollisesti leivän loppuessa siinä kohden. Pöytää koristavat myös mikroskooppisen pieni kurkun nysä seuranaan porkkanan nysä, joka ei ole yhtään kurkkua isompi. Ja on siinä vielä tuoremehupurkista irti reväisty kulmakin. Ja johtopaikalla pöydän päässä on pino englanninkirjoista, vihkoista ja päällimmäisen tietysti Aku Ankka.

Toivottavasti jonkun näiden odotus päättyy ennen kuin taksin, tuskin kuuluva, ääni hetkeksi kierähtää pajan kulmalla tai ennen kuin mopo yrittää uutta nopeusennätystä pajalta navetalle pysähtyen äkkinäisesti juuri ennen navetan harmaata tiiliseinää.

Aurinko yrittää epätoivon vimmalla kurkistaa paksun pilvipeitteen läpi. Sen verran onnistuen siinä, että saa viholle piirtymään jo kirjoittavan käden varjon. Nyt kuuluu jo joutsen-käsityön äänetön kutsu, johon vastaan heti täytettyäni keittiön odotukset.

Joten se keittiön pöydän tunnelmista  näin elokuisena aamuna.

Lammen rannalla 2003

Tähän blogiin tulee pieniä hetkiä ja fiiliksiä elämästäni. Ensimmäinen on jo 10 vuoden takaa. Ihmiset kiinnittävät huomionsa niin erilaisiin asioihin elämässä ja näkevät ne kovin omalla tavallaan, niin minäkin.

Olen kirjoittanut nämä kaksi vanhinta tekstiä jo nuhraantuneeseen vihkoon, mutta haluan kuitenkin siirtää ne tänne juuri sellaisena kuin ne koin sen ajan arjessa.

Kipitin kiireesti, sininen kori käsipuolessa keikkuen, alas kalliota pakoon pyyntöjä, vaatimuksia ja kaiken maailman tärkeitä asioita, joiden kuuntelijaksi joudun usein tahtomattanikin.

 

Uusi keinu on asetettu lammen rantaan. Vielä ei tiedä, onko paikka kaikkia osapuolia miellyttävä. Näkymät ovat tosin kivat. Tuulee kohtalaisen reippaasti. Joten lammen pinta väreilee levottomasti. Lumpeen kukista suurin osa on jo sulkeutunut nupuiksi odottaen huomista ja aurinkoa. Yksi vielä epäröi, koska välillä aurinko heittää lämpimän hehkunsa terälehdille. Ja yksi sitkeästi sinnittelee täydessä loistossaan, vaikka männyt luovat jo varjonsa sen ylle.

 

Rannalla huojuu miljoonia heiniä. Nimiä ei etsinnöistä huolimatta löytynyt. Eniten on kauniita, utuisia ja siroja keijukaisheiniä. Ne eivät oikeastaan selkeästi näy, eivätkä tunnu. Ne ovat suosikkejani. Ja niitä yritän varjella julmalta ja nopealta siimaleikkurin innokkaalta siimalta.

 

Muutama pöheikkö on myös ylväinä seisovia paksumpia ruohoja, jotka eivät myötää tuulta, eivät taivu, hiukan vain värähtävät tuulen yrittäessä saada niitä nöyrtymään. Ylhäällä, lähellä ruohon kärkeä, on möykky, kuin märssykori vanhoissa laivoissa.

 

Rannalla on myös itsepintainen korpipaatsama, joka herttaisesti, mutta vääjäämättömästi uhmaa yrityksiäni saada se lannistettua ja muuttamaan soveliaampaan paikkaa.

 

HÄIRIÖ

 

Häiriö olikin pojat uimarenkaineen ja -patjoineen. Lammen rauha on hetkeksi mennyttä. Ensimmäinen kivi jo rikkoi lammen pinnan ja sai lumpeet vetämään henkeä. Toivovat vaan saavansa olla rauhassa ja välttyvänsä taas kerran innokkailta ja äänekkäiltä lapsilta.

 Lupiinit, sekä jalommat oikein kaupungista tuodut, että tavalliset rahvaat pölyisen tien vierestä juurineen irti reväissyt, ovat jo kukkineet ja keskittyvät nyt valtataisteluun lammen taustan herruudesta. Joskus metsästä eksyvä hirvi tasoittaa tilannetta nauskaamalla kukinnon ja jättää vain sentin kukinnosta merkiksi minulle, että on taas käynyt laittamassa lusikkansa soppaan. Ja näin tietysti muistuttaa, kuka täällä oli ensin ja kuka jää taas lähtömmekin jälkeen tehden täällä, mitä huvittaa sillä aikaa, kun me kiireisinä ja stressaantuneina juoksemme oravanpyörässä uskoen tekevämme lähes korvaamattoman tärkeää työtä.

 

Niin, lupiineista. Jalosukuisemmat ovat hitaampia ja harkitsevampia. Kesä ehti hyvään vauhtiin ennen kuin tuuheasta, liuskoittuneesta lehdistöstä alkaa erottua suippo, minareetin muotoinen kukinnon alku. Silloin rahvaat ovat jo täydessä kukassa loistaen sinisen ja vaaleanpunaisen kirjavan kukkamerenä, jo varmana voitostaan, miettien onko kulunut talvi koitunut jo kohtaloksi jalosukuisille sisarille. Kukinnan loppupuolella omaan tärkeyteensä melkein tukehtuen, voitosta nauttien, rahvaat huojuvat onnellisina tuulessa. Järkytys on suuri, kun jalot nostavat vankat, kirkkaat kukinnot nähtäväksi ja jo hiukan värinsä menettäneet rahvaat näyttävät entistä harmaammalta ja suupielet kääntyvät alas. Hetken jalot hehkuvat kilvan auringon kanssa, kunnes niidenkin päät painuvat harmaantuen.

 

Sitten alkaa siementen kypsyminen ja kummatkin tekevät parhaansa. Värit sekoittuvat ja siemenet löytävät kasvupaikkansa. Rahvaat levittäytyvät reilusti, eivätkä säästele yhtään, mutta myös muurahaiset ovat mieltyneet niihin hirvien lisäksi. Jalotkin lähettävät muutamia pienokaisia matkaan, eivät montaa, mutta ne saavatkin paremman kasvurauhan. Kilpa on toistaiseksi melko tasainen, mikä sopii minulle.

 

Aurinko on painunut jo metsän reunan taa. Laajoja, siniharmaita pilvilauttoja uinailee taivaalla. Muutama hehkeä pilvipienokainen vielä pyörii seassa heijastellen auringon viime säteitä. Tuuli on tyyntymään päin, lammen pinta tasoittunut. Lumpeet hädin tuskin erottuvat tummasta lammesta. Sulkeutuneet kukat tuntuvat vetäytyneen lähes pinnan alle odottaen aamun ensimmäisiä säteitä aukaistakseen kukkansa täyteen loistoon minun riemukseni. Muutaman linnun hiljaiset, viimeiset viserrykset kuuluvat ennen kuin hämärä alkaa hiipiä hiljentäen kaiken.

 

Keijukaisheinätkin ovat rauhoittuneet tuulen tyynnyttyä, vain joku siellä täällä nyökkää naapurille hyvän yön toivotuksensa. Hiekalta ovat hävinneet muurahaisetkin, vain jokunen kiirehtii vielä töistään kotiin hetkeksi lepäämään. Siellä ne ihmettelevät hiekan muuttunutta muotoa, kuoppaa ja kukkulaa on ilmestynyt lähitienoille kummityttöni, Kian, toimesta. Hyttyset alkavat kerätä joukkojaan ja etsiä pistettäviä, ei tosin vielä häiriöksi asti.

 

Lampi näyttää vetäytyneen myös hetken lepoon. Tummana ja tyynenä se suojaa asukkejaan ja lumpeitaan hiipivää hämärää vastaan.

 

 Alan tuntea itseni ulkopuoliseksi täällä lepoon vetäytyvän lammen rannalla. Yllättävä tuulenpuuska innoittaa keijukaisheinät vielä hyvän yön toivotuksiin ja niiden myötä minunkin on aika lähteä ylös toisten seuraan odottelemaan uutta aamua sarastavaksi. Hyvää yötä keijuheinät.

 

Aamu valkeni aurinkoisena ja tuulisena ja kohtalaisen viileänä, ehkäpä kolmetoista-asteisena. Lämpenee kyllä koko ajan, kun aurinko kiipeää korkeammalle.

 

Keijuheinät tanssivat taas villeinä ja lumpeet ovat jo pari kukkaa aukaisseet. Viisi nuppua vielä empii. Auringon lämmössä nupusta pilkahtelee jo valkoiset terälehtien kärjet. Keskenkasvuiset männyt ja sininen taivas heijastuvat lammen pinnasta, joka tuulesta piittaamatta on lähes tyyni.

 

Minttu-koira kiertää hiljaa tervehtimässä lupiineja ja itse rantaan muuttaneita, vielä kukkivia, horsmia. Ne saavat näin aamulla nauttia auringosta, joka iltapäivällä jättää ne taas varjoon.

 

Ohdake seisoo pystypäisenä ja odottaa, pienokaiset lähtövalmiina, sopivan tuulenpyörteen osumista kohdalle. Ja vaikka tuuli kiertelee puissa keräten voimiaan viedäkseen pienokaiset maailmalle, ohdake ei vielä kuitenkaan henno laskea niistä irti, vaan haluaa pitää ne vielä hetken luonaan antaen opastusta tulevien aikojen varalle.

 

Ohdakkeen vieressä katselee kunnioittavasti ylöspäin ihan rahalla ostettu tarha-alpi. Sekin jo vaistoaa lähestyvän syksyn, mutta nauttii kuitenkin vielä hetken viivähtävistä kesäisistä päivistä ja lempeistä auringonsäteistä. Kukkaloisto ei ole yhtä runsas kuin heinäkuun helteillä, mutta muutamat vielä loistavat kilvan auringon kanssa. Alpi ei ole ehtinyt vielä levittäytymistä pohtimaan, vaan lähinnä juurtumista uuteen ympäristöön ja naapureihin tutustumista.

Käydessäni vielä tervehtimässä lupiineja valtakunnassaan ennen mökkiin palaamistani, tein lohduttavan havainnon. Sekä jalot, että rahvaat ovat onnistuneet saamaan jälkipolvensa hyvään kasvuun, uusia nuppuja näytti olevan molemmilla. Ilman ollessa näinkin viileää olin yllättynyt ja mielissäni huomatessani, että saan nauttia vieläkin lupiinien kukkimisesta ja uusista värimuunnoksista. Kunpa nuo nuorikot olisivat niin vahvoja, että jaksaisivat kantaa kukintonsa pystypäisinä ja ylpeinä.

 

Tuntuu, ettei lammen ympäristöllä ole minulle enää tällä erää sanottavaa, joten heitän hyvästit ja lähden mökkiin keijuheinien vielä vilkuttaessa ja lumpeiden aukaistessa nuppujaan. Tosin tulen vielä varmasti nautiskelemaan rannalle lumpeiden saatua nuppunsa auki, mutta silloin tulen ilman kynää ja ne asiat saavat jäädä minun salaisuudekseni.