Touhuan paljon ja stressaankin, mutta vain kevyesti. Aika usein koen olevani kiireinen ja tuntuu, ettei tunnit vaan riitä vuorokaudessa. Aamulla lähden muutaman minuutin liian myöhään töihin. Ajan pientä ylinopeutta. Tuskastun ja hermostun, jos hitaampia tulee eteen. Vilkuilen kelloa. Ja AINA olen töissä ajoissa, eikä mene edes täpärälle. Töissä, on töitä paljon tai vähän, on yleensä aina kiireen tuntu. Kotiinlähtö venähtää aina muutamia minuutteja. Kiireellä kotiin, että koira pääsee pissalle ja ehdin hetken itse nollata ennen miehen tuloa. Laitan kiireellä itselle välipalaa, jonka myös syön kiireellä istuen tv:n ääressä, johon jään usein istumaan ja katsomaan jonkun ohjelman. Myös siinä on kiire, välillä kelaan tylsimmät kohdat katsoen tunnin pätkän puolessa tunnissa. Iltahommia on aina ja koiralenkki myös. Salille säntään kiireellä, haen Riinan aina muutaman minuutin sovittua myöhemmin. Ajaessani hoidan "sosiaalisia suhteitani" puhelimitse, ettei mene aikaa hukkaan. Salilla vilkuilen kelloa ja yritän kiirehtiä, venyttelen vain nopeasti. Kotona on kiire siivota kissanhiekat ja käydä iltapesulla. Vapaillekin järjestän ohjelmaa siten, että saan kiireen aikaiseksi. Jos ei ole kiirettä, istun katselemaan tv:tä niin pitkäksi aikaa, että se kiire kyllä tulee. Tuskailen. Hätäilen. Kiirehdin. Manailen milloin pimeyttä, sadetta, kylmyyttä tai syksyä. Olen kuin pallo flipperissä. Kunnes tulee pysähdys.
Tuli maanantai. Tuli viesti. Mammografian tulosten perusteella minut kutsutaan jatkotutkimuksiin. Flipperi hiljeni, pallo pysähtyi. Iski kylmä, jähmeä kauhu. Rintasyöpä. Minulla. Entäs lapset, varsinkin Riina, jonka kanssa vietetään paljon aikaa yhdessä. Lari? Riku? Ja pikku Elias? Mieheni, Jasu? Äitini, jolla jo huoli veljestäni? Entäs veljeni ja hänen perheensä? Isäni? Lista on pitkä, mutta vilisee nopeasti mielessäni.
Eihän minulla ole edes oireita, eikä riskitekijöitä. Tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan. Minullahan pitäisi olla jäljellä vielä lähes puolet elämästäni ja sekin on tuntunut huolestuttavan vähältä. 
Olin vuoroin vahva, vuoroin itkin lähinnä järkytyksestä. Tähänkö loppui entinen elämäni, jonka arvon ymmärrän vasta, kun olen sen vaarassa menettää. Enkö oikeasti näe Eliaksen kasvavan? Emmekö istukaan mieheni kanssa harmaina ja ryppyisinä ihmettelemässä maailman menoa ja puhumassa "miten oli ennen kaikki paremmin". Enkö olekaan auttamassa äitiäni silloin, kun hän ehkä apua tarvitsisi? Enkö kykenekään tukemaan ja auttamaan Juhaa ja hänen perhettään, jos tulee tarvis? Ja lapset, joo, ovat jo isoja, mutta kaikkihan on vielä kesken.
Kaikki joutuvat, haluavat tai eivät, nyt auttamaan minua, säälivät.
Kuilu aukesi heti minun ja muiden välille. En kuulu enää heihin. Muut ovat yhtenäinen joukko, he ovat terveitä. Tunnen yllättävää yhteyttä ja ymmärrystä Juhaan. Luulen näkeväni vilahduksen hänen elämästään - hetkestä, jolloin hän sai tietää sairaudestaan.
Uusi elämäni on selkeä jatkumo tutkimuksia, hoitoja, lääkäreitä, toivoa ja pettymyksiä. En pelkää kuolemaa. Olen pohjattoman surullinen aiheuttaessani huolta ja murhetta läheisilleni, jotka ovat minulle rakkaampia ja tärkeämpiä kuin minä itse. Voisinko vain lakata olemasta - pyyhkiytyä pois muiden muistoista, säästäen meidät murheelta ja huolelta. Olen jo saanut elämältä niin paljon ja niin hyvää. Paljon, paljon enemmän kuin ikinä olisin osannut toivoa ja varmasti enemmän kuin olen ansainnut. Haluaisin vain vielä hetken hiljentää ja nauttia pimeän, sateisen ja kuraisen syksyn kauneudesta, kiirehtimättä. Haluan murehtia luonnon saastumista ja maailman tilannetta, eläkeiän nostoa ja vanhenemista.
Mutta kaikki muuttui. Näenkö edes ensi kevättä. Yhteys Juhan maailmaan tuntuu vahvalta. Ajatus poukkoilee. Luulin, että elämä ja valinnat ovat vielä avoinna edessäni. Monet kysyvät, "miksi juuri minä". Minä ajattelin hiljaa mielessäni, että tietysti juuri minä. Olen nauttinut ja saanut jo niin paljon. Ja kaikki luulevat, että minulla on kyky selviytyä - minä ainakin luulen, että olen selviytyjä. Yritin kertoa läheisilleni, että olen jo saanut elämältä kaiken ja enemmänkin. Mutta läheisten hätä ja tuska tekee niin kipeää, että miten siitä voi kukaan selviytyä.
Tutkimuspäivän aamu oli synkkä, musta, iloton. Linja-autolla suuntasin Helsinkiin. Olo oli epätodellinen. Aamu oli pimeä ja sateinen, niin arvokas. Vesinorot valuivat pitkin auton ikkunoita. Pysäkeiltä tuli ihmisiä. Moottoritiellä näkyi vain autojen punaisia takavaloja loputon virta kohti Helsinkiä. Pidin pään tyhjänä. Keskityin päätepysäkkiin. Sitten terveystalo. Kaikki näytti normaalilta, ihmiset kiiruhtivat eteenpäin, vain minun pää oli turta. Oikea ovi. Ilmoittautuminen. Odottaminen. Pää oli tyhjä. En uskaltanut ajatella mitään. Luulen näyttäneeni aivan tavalliselta, kuten siellä muutkin vuoroaan odottavat. Odotin. Kuin kuplassa.
Minua kutsuttiin. "Ylävartalo paljaaksi, vaatteet voit jättää tuohon." Kaksi hoitajaa. Vanhempi, hyvin tavallinen - nuorempi, surullinen, säälivä. He tiesivät minusta jotain, mitä en itse tiennyt. Uudet kuvat. Ohjattiin tutkimuspöydälle. Taas odotin. Lääkäri tutki tiedot ja kuvat koneelta. Odotin taas. Muistin hengittää. Yritin rentoutua, olla ajattelematta mitään. Muutaman minuutin päästä ratkaistaan elämäni suunta. Oli kylmä. Veri ei tuntunut kiertävän, vaikka sydän pumppasi kuin hengenhädässä. Lääkäri tuli, tervehti, laittoi geeliä. Ultra. En uskaltanut hengittää, pelkäsin siitä kuuluvan niin kovan äänen, että en kuule, mitä lääkäri sanoo. Lääkäri kertoi kutsun lisätutkimukseen johtuvan imusolmukkeen poikkeuksellisesta paikasta, "ei tunnu sormeen, ei näytä poikkeavalta, on varmaan aina ollut siinä, ei tarvita edes näytettä". Tajuntaan hiipi riemu - kaikki on kunnossa - selvisin säikähdyksellä. Lääkäri jatkoi; "toisessa näkyy... pitkä hiljaisuus, paniikki, huokaisin liian aikaisin... vesirakkula, aivan normaali". Selviäisin siis sittenkin.
Aivan kuin joku olisi laittanut valot päälle, erotin taas värejä. Olin aivan tyhjän päällä. Helpottunut? Tietysti. Onnellinen? Kyllä, tottakai. Huono omatunto? Oli, kaikki eivät saa hyviä uutisia. Pettynyt? Outoa, pieni pettymyksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Käsittämätöntä. Olin jo niin valmistautunut elämään tutkimuksesta ja hoidosta toiseen jännittäen ja pettyen irti oikeasta (entisestä) maailmasta ja elämästä, ilman, että kykenen itse lainkaan vaikuttamaan elämäni suuntaan. Pienen hetken koin myös pettäneeni veljeni. Olinhan juuri kuullut olevani terve, eikö ollakaan enää samalla puolella.
Sillä hetkellä päätin pitää tämän viikon ajatukset mieleni sopukoissa, jotta en hävittäisi hetkellisesti kokemaani ymmärrystä siitä, miltä tuntuu pelätä tai olla vakavasti sairas terveiden maailmassa.
Haahuilin ulos. Olo oli tyhjä, mutta helpottunut. Oli kiire laittaa hyvä uutinen kaikille, jotka olivat puolestani jännittäneet. Pienen hetken kuitenkin pidin tiedon vain itselläni, vajaan minuutin, jotta ehdin ymmärtää tiedon merkityksen.
Paljon jäi ajateltavaa, korjattavaa, opeteltavaa ja jäsennettävää. Energiat on vähissä. Viikko on kulunut. Väsymys ei ota lähteäkseen. On masentavaa huomata, miten nopeasti taas pimeys ja sade alkavat keljuttaa. Kiire tekee paluuta. Kiire mihin? Paljon on työtä tehtäväksi. Haluan tietoisesti keskittyä iloitsemaan kaikista niistä asioista, joita olisin jäänyt kaipaamaan, jos en enää niitä saisi kokea. Tiedostan, kuinka onnekas olen ollut ja olen nyt. Kuinka paljon olen jo saanut. Ymmärrän, ettei ns. huolet ole murehtimista varten, vaan ne ovat osana elämää, värittämässä tätä kulkua, opettamassa uutta, korostamassa hyviä hetkiä, tehden meistä vahvempia ja kiitollisempia, hiomassa meistä timantteja, vielä kirkkaampia kuin jo olemme.
Olen kiitollinen siitä, etten joutunut aiheuttamaan rakkailleni enempää surua ja tuskaa. Ja toivon voivani olla avuksi ja tueksi heille silloin kun he sitä kipeimmin kaipaavat.
Toivon osaavani nauttia jokaisesta päivästä ymmärtäen ja nähden sen ainutkertaisen kauneuden ja jokaisesta kohtaamisesta tuntien saamani rakkauden ja täydellä sydämellä rakastaen. 💙💚💛💜
KIITOS
